Perussuomalaiset

Jussi Halla-ahon puhe puoluevaltuuston kokouksessa 2021

Arvoisa puoluevaltuusto,

Kuntavaalit eroavat kaikista muista vaaleista siinä, että jaossa on niin valtavasti paikkoja. Manner-Suomen 294 kunnanvaltuustoon valitaan yhteensä n. 9000 valtuutettua, minkä lisäksi tarvitaan ihmisiä lautakuntiin ja muihin luottamuselimiin. Ehdokashankinta on massiivinen ja aikaa vaativa ponnistus mille tahansa puolueelle. Tuhansia ehdokkaita ei hankita puoluetoimistolta käsin, vaan heidät hankitaan piireissä ja paikallisyhdistyksissä, käsityönä, yksi kerrallaan, pyytäen, maanitellen ja tarvittaessa uhkaillen. Toisin kuin monilla muilla puolueilla, meillä ei juurikaan ole palkattua kenttähenkilöstöä, vaan työn ovat tehneet asialle omistautuneet aktiivit.

Lempiharrastukseni ehdokaslistojen jättämisen jälkeen on ollut ehdokasgalleriamme plärääminen. Vaikka kunnia listojen kasaamisesta kuuluu muille, katson, että viran puolesta minulla on oikeus tuntea niistä suunnatonta ylpeyttä. Listat nimittäin vahvistavat sen, minkä tiedämme mielipidekyselyistä ja niiden taustamateriaaleista: me olemme työväen puolue sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Olemme tavallisten, epätäydellisten, työtätekevien suomalaisten ihmisten puolue. Kakuntekijöiden puolue, kuten työmies Putkosella on tapana sanoa. Niiden, jotka kannattelevat hyvinvointivaltiota työllään ja maksamillaan veroilla; jotka eivät vaadi kovin paljon eivätkä pidä kovin suurta meteliä itsestään; joita ei näe kovin usein lehtien kansissa ja joiden mielipidettä ei ole muodikasta kysyä; joiden roolina tässä yhteiskunnassa on maksaa, olla hiljaa ja kuunnella syytöksiä milloin mistäkin. Palkansaajien ja pienten yrittäjien puolue.

Poliittiset kilpailijamme määrittelevät meitä mielellään. Vasemmistoliitto ja demarit kutsuvat meitä oikeistoksi. Kokoomus kutsuu meitä vasemmistoksi. Osittain tämä on tietenkin kotiyleisölle suunnattua puhetta, jolla kyseiset puolueet pyrkivät estämään kannatuksen vuotamista perussuomalaisille. Demarit tietävät, että me olemme ylivoimaisesti suurin duunaripuolue. Kokoomus tietää, että me olemme menneet sen ohi pk-yrittäjien keskuudessa. Osittain kyse on kuitenkin aidosta hämmennyksestä, koska me katsomme asioita uudella tavalla.

Suomessa vallitsee yhteisymmärrys siitä, että tänne syntyy liian vähän työpaikkoja; että liian pieni osa työikäisistä on töissä; ja että tämä luo rakenteellisen kestävyysongelman julkiseen talouteen. Kuten perussuomalaiset ovat monessa yhteydessä korostaneet, korona ei ole syy näihin ongelmiin; se on pikemminkin tarjonnut verukkeen lakaista ongelmia maton alle. Kysymys kuuluu, miksi tilanteeseen ei löydetä ratkaisuja, vaikka kaikki tiedostavat, että jotain pitäisi tehdä.

Syytä on sekä ay-liikkeessä ja sen poliittisissa jatkeissa että elinkeinoelämässä ja sen poliittisissa jatkeissa. Kummallakin osapuolella on ymmärrettävä pointti, mutta kumpikin kieltäytyy katsomasta kokonaisuutta ja hakemasta ratkaisuja, jotka olisivat siedettäviä myös toiselle osapuolelle ja kestäviä pitkällä aikajänteellä.

Ay-liike vastustaa heikennyksiä työttömyysturvaan ja irtisanomissuojaan, paikallisen sopimisen lisäämistä ja työehtosopimusten yleissitovuuden purkamista sekä lakko-oikeuden rajoittamista. Samoin se vastustaa sisäistä devalvaatiota eli palkkojen tosiasiallista leikkaamista, josta viime kauden kilpailukykysopimus oli esimerkki. Tämä on täysin ymmärrettävää. Me emme kuitenkaan enää elä siinä maailmassa, jossa nykyiset, työntekijää suojaavat mekanismit rakennettiin. Me emme voi suojata kotimaista tuotantoa tulleilla. Meillä ei ole omaa valuuttaa, jonka ulkoisen arvon manipuloinnilla voitaisiin korjata vientiteollisuuden kilpailukykyä ja kuitata palkankorotuksia. Erityisen ironista on, että poliittinen vasemmisto oli aikanaan globalisaation hurmassa viemässä Suomea valuuttaunioniin, tulliunioniin ja sisämarkkinoille mutta kieltäytyy niistä sisäisistä sopeutustoimista, joita näissä järjestelyissä selviäminen edellyttää.

Jos haluaa säilyttää kaiken, voi käydä niin, että menettää kaiken. Osa vasemmistosta varmasti ymmärtää Suomen kilpailukykyongelmat ja niiden seuraukset suomalaiselle työlle ja yrittämiselle. Vasemmisto on kuitenkin jäänyt oman itsensä panttivangiksi. On liian suuri kiusaus yrittää voittaa vaalit pelottelemalla saavutettujen etujen menettämisellä. On liian suuri kiusaus luvata toimeentulostaan ja asemastaan huolestuneille äänestäjille, että kaikki voi jatkua kuten ennenkin, kunhan äänestätte meitä. Voidaan kuitenkin kysyä, kuinka paljon on iloa yleissitovista työehtosopimuksista ja irtisanomissuojasta, jos ei ole työpaikkaa. Jokin joustaa aina. Jos valuutta ei jousta eivätkä palkat ja työehdot jousta, työllisyys joustaa. Globaalissa taloudessa työt teetetään siellä, missä se on kannattavinta.

Elinkeinoelämän ongelma taas on se, että vaikka se tunnistaa realiteetit vasemmistoa paremmin, se ei hae kompromissia vaan selkävoittoa. On totta, että yleissitovuus, irtisanomissuoja, pitkäkestoinen ansiosidonnainen työttömyysturva ja poliittisten lakkojen uhka vaikeuttavat työllistämistä ja vähentävät Suomen kilpailukykyä verrattuna useisiin verrokkimaihin, mutta elinkeinoelämä ei halua ymmärtää, että myös työntekijäpuolen neuvotteluasema on turvattava jollakin tavalla. Niin kauan kuin tätä ei ymmärretä vaan ainoastaan vaaditaan kaiken sääntelyn purkamista, tähän maahan ei koskaan saada hallitusta, joka pystyisi tekemään mitään työmarkkinauudistuksia. Kun yrittää saada kaiken, käy helposti niin, että ei saa mitään.

Jotta paikallinen sopiminen olisi sopimista eikä sanelemista, kummallakin osapuolella on oltava neuvotteluvoimaa. Elinkeinoelämä, poliittisine jatkeineen, vaatii työmarkkinauudistusten lisäksi ulkomaisen työvoiman maahanmuuton vapauttamista eli käytännössä saatavuusharkinnan lopettamista. Millaisen neuvotteluasetelman tämä luo työntekijän ja työnantajan välille? Sopiminen ei ole paljon muuta kuin sana, jos työntekijällä ei työttömyysturvan heikentämisen vuoksi ole varaa jäädä työttömäksi, JA jos työnantaja voi aina sanoa, että elleivät tarjottu palkka ja ehdot kelpaa, hän voi palkata afrikkalaisen tai uzbekin tilalle. Tämä on meidän viestimme elinkeinoelämän suuntaan: meille saavutetut edut ja vallitsevat järjestelmät eivät ole uskonnollisia opinkappaleita tai pyhiä lehmiä. Nykyistä joustavampi malli on mahdollinen, jos samaan aikaan suomalaisen työntekijän asema turvataan työvoiman tuonnilta ja taataan terve tasapaino työvoiman kysynnän ja tarjonnan välillä. Ja kääntäen: mitä enemmän työmarkkinoita vääristetään halpatyövoiman maahantuonnilla, sitä kireämpää ja kankeampaa sääntelyä tarvitaan, eikä se ole kenenkään etu.

Jos haluamme lisätä ja säilyttää suomalaisia työpaikkoja ja kohentaa tuottavuutta ja yritysten kilpailukykyä, työmarkkinaosapuolten on mentävä peilin ja eteen kysyttävä, mistä kiikastaa. Keskeinen tulppa on keskinäisen luottamuksen puute. Olen varma, että niin liitto- kuin paikallistasolla ratkaisut ovat löydettävissä, kun on luottamuspääomaa. Työntekijöillä on oltava varmuus siitä, että yhdessä sovituilla ratkaisuilla säilytetään työpaikat, ja vastaavasti työnantajalla on oltava varmuus siitä, että ratkaisuilla lisätään tuottavuutta ja kilpailukykyä.

Työperäistä maahanmuuttoa emme torju, mutta sen pitää olla suomalaisia yrityksiä palvelevaa, julkista taloutta vahvistavaa ja yhteiskunnan kokonaisedun mukaista. Työperäinen maahanmuutto, joka polkee palkkoja, ylläpitää suomalaisten työttömyyttä ja kuormittaa julkista taloutta, ei ole hyväksyttävää. Se ei ole yritystenkään pitkän aikajänteen etu, koska se ei luo kannustinta tehostaa toimintaa ja lisätä työn tuottavuutta. Tosiasia on, että suurin osa Suomeen tulevasta työperäisestä maahanmuutosta saapuu matalan tuottavuuden aloille, joissa on paljon tilaa automatisaatiolle ja robotisaatiolle. Tätä kehitystä ei pidä hidastaa halpatyövoiman tarjonnalla.

Esitämme työperäisen oleskeluluvan edellytykseksi n. 3000 euron kuukausituloja. Tällöin muuttoliike painottuu oikeisiin osaajiin, joista kaikki kyllä puhuvat, mutta joita kovinkaan monet eivät oikeasti tarkoita. Sikäli kuin matalapalkka-aloille tarvitaan välttämättä lisätyövoimaa ulkomailta, tulee katkaista yhteys maahan tulemisen ja maahan jäämisen väliltä. Toisin sanoen: ei pääsyä sosiaaliturvan piiriin, ei oikeutta perheenyhdistämiseen, ei pysyvää oleskelulupaa, ei kansalaisuutta. Tämä on hyvin lähellä japanilaista mallia. Jos Japani ei tunnu houkuttelevalta vertailukohdalta, lisään, että tämä on myös lähellä mallia, johon Uusi-Seelanti on koronan jälkeen siirtymässä sosialidemokraattisen pääministerinsä Jacinda Ardernin johdolla.

Kuten sanottua, suomalaista työtä ei voida enää puolustaa tulleilla eikä valuuttapolitiikalla. Sisäinen devalvaatio on kilpailukyvyn kannalta välttämätön, mutta kyykytyspolitiikan poliittinen seuraus on se, että valtaan nousee poteroihinsa kaivautuneita sosialistihallituksia, joilla ei ole halua eikä kykyä mihinkään uudistuksiin eikä liioin estoja kasvattaa velkakuormaa tulevien polvien niskaan. Perussuomalainen ratkaisu tähän yhtälöön on palkkaveron leikkaus pieni- ja keskituloisilla työssäkäyvillä, palkan sivukulujen karsiminen, yritysverotuksen keventäminen ja uudistaminen siten, että se kannustaa investointeihin; asumisen, liikkumisen, kuljetusten ja energian hinnan laskeminen. Tämä on mahdollista, jos siihen on poliittista tahtoa. Vähentyvät verotulot kompensoituvat osittain korkeammalla työllisyydellä ja pienenevillä julkisilla menoilla. Edelleen rahoitusaukkoa voidaan täyttää karsimalla yhteiskunnan kannalta täysin turhia menoja, kuten kehitysapua ja haitallisen maahanmuuton kustannuksia.

Moni kysyy, miksi Suomessa on punavihreä hallitus, vaikka eduskunnassa ei ole punavihreää enemmistöä. Vastaus on hyvin yksinkertainen: siksi, että punavihreälle hallitukselle ei ole vaihtoehtoja. Hallitus haluaa säilyttää tämän asiaintilan, ja siksi sieltä älähdetään heti, jos keskustasta tai kokoomuksesta joku avaa yhteistyömahdollisuuksia perussuomalaisten suuntaan. Punavihreä hallitus on turvassa niin kauan kuin kaikki puolueet saadaan pitämään hajurakoa meihin. Naapurimaa Ruotsi on ollut tässä samassa pattitilanteessa vuosia.

Tämä asetelma ymmärretään toki keskustassa ja kokoomuksessakin. Ne voivat kyllä päästä mukaan erilaisiin hallituskokoonpanoihin ilman perussuomalaisiakin, mutta vain sellaisiin, joissa niille on tarjolla punavihreän politiikan tukimiehen rooli. Jos ne haluavat tervehdyttää julkista taloutta tai edistää suomalaisten yritysten asemaa tai puolustaa alueiden elinvoimaa, ne tarvitsevat perussuomalaisia. Tämä on poliittinen realiteetti tämän päivän Suomessa.

Niinpä olemme kuulleet keskustan ja viimeksi kokoomuksen suunnalta sellaisia puheita, että hallitusyhteistyö perussuomalaisten kanssa voisi olla tulevaisuudessa mahdollista. Me kuuntelemme kyllä, emmekä suhtaudu näihin avauksiin ylimielisesti tai pilkallisesti. Puheenjohtaja Orpo piti viikko sitten kokoomuksen puoluevaltuustossa puheen, jossa hän asetti yhteistyölle reunaehtoja. En pidä viisaana tällaisten reunaehtojen naulaamista julkisuuden kautta, koska silloin niistä tulee arvovaltakysymyksiä. Toisaalta ymmärrän, että Orpo puhui myös kotiyleisölle ja pyrki rauhoittelemaan oman puolueensa viherliberaalia laitaa, jolle vasemmistoliittokin on mieluisampi kumppani kuin perussuomalaiset. Haluan joka tapauksessa vastata Orpolle tässä. Me ymmärrämme kompromissien välttämättömyyden ja olemme niihin valmiita. Meille ei kuitenkaan riitä vastineeksi se, että saamme armollisesti olla mukana hallituksessa. Jos me tulemme vastaan toiselle osapuolelle tärkeässä asiakysymyksessä, toisen osapuolen on tultava meitä vastaan meille tärkeässä asiakysymyksessä. Yhteistyötä pohdittaessa itse kunkin on myös syytä miettiä omia prioriteetteja. Punavihreiden kaverina voi edistää maahanmuuttoa ja EU-fantsuttelua mutta ei hillitä kestävyysvajetta ja velkaantumista, lisätä työllisyyttä ja kilpailukykyä tai keventää veroja. Meidän kaverinamme taas ei voi edistää maahanmuuttoa ja EU-fantsuttelua, mutta meidän kanssamme voi tehdä yhtä ja toista järkevää. Kaikkea ei voi saada. Jos haluaa kaiken, ei yleensä saa mitään.

Arvoisa puoluevaltuusto,

Oppositiopuolueet jättivät tällä viikolla välikysymyksen hallituksen soteuudistuksesta. Uudistuksen suurin epäkohta on se, että se kasvattaa eikä vähennä sotekustannuksia. Koska rahaa ei kuitenkaan ole käytettävissä aiempaa enempää, mutta toisaalta hoivan tarve kasvaa mm. väestön ikääntymisen vuoksi, lopputulos on, että palveluverkkoa karsitaan ja hoitoon pääsy vaikeutuu.

Jotkut ovat sanoneet, että uudistus vie Suomea kohti amerikkalaista mallia. Tämä on aivan totta, vaikka se ei varmasti ole uudistuksen tarkoitus. Suuri osa suomalaisista saa terveyspalvelunsa työterveydestä, tai heillä on yksityinen vakuutus. Uudistukset, jotka rapauttavat julkista terveydenhoitoa, satuttavat juuri niitä muita. Niitä, jotka eivät ole työterveyden piirissä ja joilla ei ole rahaa yksityiseen vakuutukseen.

Tismalleen sama ilmiö nähdään muissakin julkisissa palveluissa. Vasemmisto tekee politiikkaa, joka eriyttää ja ghettouttaa kouluja. Jo tällä hetkellä monet niistä, joilla on varaa, valitsevat asuinpaikkansa siten, että heidän lapsensa pääsee hyväksi koettuun kouluun. Pikkuhiljaa kasvaa poliittinen paine yksityisen, kaupallisilla periaatteilla toimivan koulutoiminnan vapauttamiseksi, ja ennen kuin huomaammekaan, olemme samassa tilanteessa kuin Ruotsi ja monet muut maat: on julkisesti rahoitettu, erilaisista ongelmista kärsivä julkinen koululaitos rahattomille, ja paremmalle väelle yksityiskoulut, joihin perheet jonottavat jo ennen lapsen syntymää. Tämä ei varmaankaan ole sitä, mitä vihervasemmiston äänestäjät tilaavat, mutta tämä on sitä, mitä he saavat.

Kahden viikon päästä on vaalit. Monipuoluejärjestelmässä päätökset ovat aina kompromisseja, puhutaan kuntapolitiikasta tai eduskunnasta ja hallituksesta. Kyse on painotetuista kompromisseista. Ne puolueet saavat kompromisseissa enemmän, joilla on enemmän vipuvoimaa. Mitä suurempi puolue olemme, sitä enemmän keskustelussa ja päätöksissä kuuluvat meidän äänemme ja meidän arvomme. Kuten sanoin aiemmin, olemme eduskunnassa niin suuri puolue, että mielekästä hallitusta on vaikea rakentaa ilman meitä. Muut puolueet alkavat ymmärtää tämän, ja siksi ne pyrkivät varovasti raottamaan yhteistyön ovia meidän suuntaamme. Ne kuitenkin yhä toivovat syvällä sydämessään, että me menisimme odottamalla pois. Siksi on tärkeää, että voitamme kuntavaalit. Mitä enemmän voitamme, sitä nopeammin muut puolueet ymmärtävät, että odottaminen on turhaa; että kompromissien lusikka on otettava kauniiseen käteen; ja että jos ei ole valmis luopumaan mistään, saattaa menettää kaiken.

Hyvät perussuomalaisten kannattajat – käykää äänestämässä!

Toivotan kaikille ehdokkaille ja heidän taustajoukoilleen voimaa, malttia ja menestystä. Kiitän myös kautensa lopettavaa puoluehallitusta hyvästä yhteistyöstä poikkeuksellisissa oloissa.