Halla-ahon puhe poliittinen tilannekatsaus 8.6.2020
Jussi Halla-ahon Tuumaustunnilla 8.6.2020 pitämä poliittinen tilannekatsaus.
Usean vuoden ajan minulla on ollut tapana joulukuun viimeisinä päivinä pohtia sitä, että vaikka ihmiset yleensä ajattelevat kehityksen olevan jollakin tavalla lineaarista ja siten ennustettavaa, seuraavanakin vuonna hyvin suurella todennäköisyydellä tapahtuu jotakin, mikä katkaisee tämän lineaarisuuden ja panee asetelmat täysin uusiksi. Ainakaan viiteen vuoteen ei ole tarvinnut pettyä. Tänä vuonna normaalin kehityksen katkaisi pandemia. Sen jalkoihin jäivät muut puheenaiheet ja tapahtumat.
Yksi maailman mittakaavassa vähäinen mutta meille merkityksellinen asia on se, että perussuomalaiset täyttävät tänä vuonna 25 vuotta. Puolueen profiili muuttuu, teemat muuttuvat ja ihmiset tulevat ja menevät, mutta tämä johtuu siitä, että maailma ympärillä muuttuu. Puolueen täytyy vastata tämän päivän ja huomisen kysymyksiin, ei menneisyyden kysymyksiin. Meillä on kuitenkin myös muuttumattomia punaisia lankoja. Esimerkiksi suhde omaan kotimaahamme ja kansaamme, maalaisjärkinen suhtautuminen asioihin ja uskallus olla laukkaamatta sinne, minne kaikki muut kulloinkin vaahto suupielissä laukkaavat. Kuten olemme lukemattomissa yhteyksissä sanoneet, meille Suomi on suomalaisten koti, ja Suomessa julkisen vallan tehtävä on puolustaa suomalaisten hyvinvointia ja turvallisuutta. Suomi parantaa parhaiten maailmaa hoitamalla omat asiansa kunnolla. Sama pätee muihinkin maihin ja kansoihin. Suomen etu ja muiden etu eivät aina ole ristiriidassa, mutta kun ne ovat, suomalaisen päättäjän pitäisi pystyä sikeästä unesta herätettynäkin vastaamaan, kumpaa hän ajaa.
Viime viikolla päivänpolitiikassa tapahtui kaksi paljon julkisuutta saanutta asiaa. Keskustan puheenjohtaja Kulmuni luopui ministerintehtävästään, ja perussuomalaisten eduskuntaryhmä erotti yhden jäsenensä. Kuten odotettavissa oli, Kulmunin eroamista pidettiin julkisessa keskustelussa ryhdikkyytenä ja perussuomalaisten ratkaisua peliliikkeenä. Tosiasia tietenkin on, että Kulmunilla ei ollut mitään vaihtoehtoa, kun taas perussuomalaisilla oli.
Kulmuni syyllistyi kepulaiseen perisyntiin: hän sekoitti omat rahat ja veronmaksajan rahat. Tämä on valitettavan tavallista Suomessa, joka kuulemma on maailman vähiten korruptoitunut maa. Tapaus kuvastaa myös hyvin suomalaista puoluejärjestelmää. Perinteisten puolueiden välillä ei ole ideologisia eroja. Ne eivät pyri valtaan siksi, että niillä olisi visio siitä, miten Suomesta rakennetaan parempi paikka kaikille suomalaisille, vaan siksi, että valta antaa mahdollisuuden pumpata resursseja omiin taskuihin, kavereiden taskuihin ja oman äänestäjäryhmän taskuihin. Onneksi tästä jää välillä kiinni. Toki voi olla niin, että Kulmunin rahastus tuotiin julkisuuteen ahtaista puoluepoliittisista syistä. Oliko kyseessä demareiden kosto Rinteen savustamisesta, vai kepun sisäinen operaatio, jonka takana on kymmenen prosentin kannatuksen aiheuttama paniikki, sen – ehkä – kertoo historiankirjoitus.
En malta olla toteamatta, että jos myös kepun viimeviikkoinen kriisiviestintä oli viestintäkonsultti Saukkomaan käsialaa, puolueen kannattaa ehkä harkita palveluntarjoajan vaihtamista.
Mitä perussuomalaisten eduskuntaryhmään tulee, media ja muut puolueet tekevät meidän kanssamme vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen saman virheen. He olettavat, että me pyrimme tekemään muille mieliksi ja tekemään itseämme tykö. Tästä virheoletuksesta seuraa virheellinen jatko-oletus, että meiltä saa ehkä lypsettyä painostamalla lisää. Nyt onkin jo sanottu, että edustaja Turtiaisen erottaminen ei riitä, ja kysytty, että miksi sitten sitä ja tätä ja tuota edustajaa ei eroteta. Me teimme erittäin vaikean päätöksen omista syistämme. Eduskuntaryhmässä jos missä pätee kolmen muskettisoturin sääntö: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Eduskuntaryhmä ei uhraa yksittäistä jäsentään, mutta myöskään yksittäinen jäsen ei uhraa eduskuntaryhmää. Lojaliteetin on toimittava kumpaankin suuntaan, tai se ei voi toimia lainkaan.
Marinin hallituksella on kaksi suurta ongelmaa, joista ensimmäinen on uhka hallitukselle itselleen ja toinen Suomelle. Se ensimmäinen ongelma on keskustan surkea kannatus, jota Marinin gallup-suosio vain korostaa. Kunnallisvaalit järjestetään alle vuoden kuluttua, ja keskustan asema johtavana kuntapuolueena ja maaseudun yksinvaltiaana on ensimmäistä kertaa vakavasti uhattuna. Tämä asetelma näkyy kepun yleisessä sekoilussa ja hysteerisissä hyökkäyksissä perussuomalaisia vastaan, mutta se pakottaa kepun myös irtiottoihin suhteessa hallitukseen. Kaikki keskustan kannattajat eivät välttämättä innostu punavihreästä ilmastopolitiikasta, sukupuolineutraaleista henkilötunnuksista, isis-vaimojen kuskaamisesta Suomeen tai Brysselin kaavailemasta ikuisesta velkavankeudesta, johon Suomea ollaan ajamassa.
Toinen ongelma on se, että hallituksella ei ole yhtenäisiä tavoitteita oikeastaan minkään suhteen. Niinpä jokainen puolue pyrkii ulosmittaamaan omalla tontillaan sen, mikä ulosmitattavissa on. Tästä räikein esimerkki on vihreät, jonka luonne yhden asian puolueena on tullut korona-aikana erinomaisesti esille. Sitä ei kiinnosta mikään muu kuin haittamaahanmuuton lisääminen, ja tällä saralla se onkin ollut erinomaisen ahkera. Hallintovaliokunnan puheenjohtaja Riikka Purra on viikon päästä tuumaustunnilla kertomassa, mitä kaikkea ihmeellistä olemme saaneet viime kuukausina nähdä maahanmuuttoasioiden tiimoilta.
Hallituksen lisätalousarvioesitys haisee konkurssipesän rosvoamiselta. Ennen koronakriisiä hallituksen menohaluja hillitsi julkisen talouden heikko tilanne ja tarve saada velkaantuminen kuriin. Nyt velkahana on saatu koronan varjolla auki, eikä enää olla köyhiä ja kipeitä. Vielä enemmän on syytä olla huolissaan siitä, että EU:n komissio sekä Saksa ja Ranska pyrkivät koronan varjolla viemään velka- ja yhteisvastuu-unionin maaliin. Demarit ja vihreät ovat ajatuksesta innoissaan, mutta kepu on kotiyleisön paineessa jyrähdellyt, ettei esitys nykyisessä muodossaan Suomelle käy. Ovatko nämä pelkkiä sanoja, se selviää pian.